—Siitä olen varma.
—Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin mukavasti tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi?
—Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti kukkia.
—Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni?—Niilo kavahti istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.
—Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin lapset tekevät?
—Hm—etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin haluttaa olla niinkuin olen.
Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen päähänsä.
—Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin silmin.
—Kyllä—Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin silmiin ja hohtaviin poskiin,—kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa tai jotakin muuta.
Katri katsoi Niiloon.