—No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella hymyllä.
Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.
—Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut jäseniäni.
Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan, Niilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski kannettavansa maahan.
—Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.
Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat noita armaita sinisilmiä.
—Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.
Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi rantaa.
Siellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja jätti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo kuivuneet.
—Katsos nyt, Katri!