Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi syvyyteen.
—Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen.
—Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.
—Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri.
—No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!
Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi kauvas, putosi viimein alas ja—ploks!—vajosi heti syvyyteen.
Katri nauroi.
—Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän.
Tuo Yrjöä kovin harmitti.
—Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän.