—Eivätkö epäilleet murhapolttoa?
Elli kiinnitti silmänsä Hermaniin.
Ei muun tähden, mutta päästäkseen kaikesta epäilyksen varjostakin ainaisesti vapaaksi.
Hän teroitti katseensa, koetti tunkea lävitse tuon kuulean otsan, noiden verevien, levollisten kasvojen.
Hän huomasi pienimmätkin liikkeet. Näki että käsi hiukan vavahti ja hartiat nytkähtivät, vaikka muodossa ei mitään muutosta ilmestynyt. Ryppy silmäkulmien välissä kumminkin syventyi ja luomet rävähtivät pari kertaa. Merkillisesti hän myöskin kiirehti vastaamaan.
—Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen luuloon.
Niin hän sanoi.
Levolliset, tyyneet sanat. Mutta ääni oli outo ja kumea. Vai pettivätkö hänen korvansa?
Eikö viskaali mitään huomannut?
Ei, koska kääntyi palvelijoihin.