Josko olivat nähneet yöllä jonkun liikkuvan kartanolla? Eikö edellisinäkään öinä?
—Niin—kyökkipiika katsoi epäillen Hermaniin.
Nytkö se tulisi ilmi! Elli puristi koko voimallaan nojatuolin karmia.
—Sanokaa pois! Elkää epäilkö. Sanokaa kaikki mitä tiedätte!
Elli ei enää hengittänyt. Käsi vaan puristi tuolin karmia.
Lyhyt, hiljainen hetki seurasi, syvä kuin ijankaikkisuus.
Tyttö ei oikein tiennyt, puhuisiko, vai ei.
—Mitä se oli, jota äsken yrititte sanomaan?
—Niin—että—hän hymyili ja katsoi taaskin Hermaniin—kauppias itse on jolloinkulloin kävellyt ulkona.
—Olenhan minä—