Mutta järvi kohisi hänen edessään mustana ja mahtavana. Aallot vyörivät kaukaa häntä kohden toinen toistaan ajaen. Ja toinen toisensa jälkeen paiskautuivat ne kallion seinään ja viskasivat vaahtoista harjaansa ylös ikäänkuin häntä tavottaakseen.
Ne hänen tuskansa lopettaisivat pian.
Kuinka voimakkaina ne vyörivät. Laskivat syvälle alas, kohosivat jälleen ylös lähempänä, yhä lähempänä.
Lakkaamaton vyöryvä liike pani kaikki aaltoilemaan hänen silmissään. Metsä aaltoili järven toisella puolella, taivas aaltoili ja kalliokin hänen allaan nousi ja laski samaan tapaan.
Eikä tauonnut humina hänen korvissaan.
Mitäpä hän suri! Tuolla alhaalla oli lepoa.
Hän kohotti käsivartensa pään yli, kumartui eteenpäin ja heittäytyi alas.
Valahti vielä kerran hänen eteensä lempeä näky: Herman miehekkäänä ja terveenä, ja lapset salin lattialla iloisesti leikkivinä.
Siihen loppui kaikki. Kylmä aalto loiskahti ja särkyi, silkkinen turkki heilahti auki, mutta painui sitten mukana alas. Toinen aalto seurasi ja vyöri eheänä sen kohdan ylitse.
Ja tuuli humisi yhä, pilvet raskaasti ajelehtivat taivaalla, järvi kohisi mustanpuhuvana ja lakastuneet lehdet lentelivät sihisten ilmassa. Ei näkynyt elävää olentoa missään.