[Kuopiossa v. 1891. "Valvoja" 1891. Novelleja II.]
ERÄS PUIJOLLA KÄYNTI.
Aina sai jo talvella vanhemmiltaan luvan kutsua Hilman luokseen kesää viettämään. Ja hän oli siitä äärettömästi iloinen, sillä nyt he olivat koko vuoden olleet toisistaan erillään, aina siitä, kun keväällä koulunsa lopettivat. He, jotka niin hirveästi pitivät toisistaan ja jotka pienestä pitäen olivat joka päivä olleet yksissä.
Tosin he tällä ajalla ahkerasti lähettivät kirjeitä toisilleen, vähintäinkin kerran viikossa. Ja olihan siinäkin oma viehätyksensä, mutta ei se sentään samaa ollut kuin yksissä olo, ei likimainkaan! Sillä kirjeessä ei kumminkaan voinut niin tarkalleen kaikkea kertoa, siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat. Sitten vielä sekin peloitti, että jos postissa aukaisevat, taikka jos sattuisi joutumaan hukkaan, tai jollain tavalla muiden ihmisten käsiin. Silloin tulisivat kaikki heidän salaisuutensa ilmi! Taivas kuinka se ajatus pöyristytti!
Kesäkuun viides päivä valkeni, silloin oli Hilma odotettavissa. Aina oli jo edellisellä viikolla siistinyt ja järjestänyt kammarinsa niin sieväksi, ettei sitä vielä koskaan oltu niin sievänä nähty. Muun muassa hän oli saanut uudet valkoiset uutimet ikkunaan ja sitten sattui vielä semmoinenkin onni, että hänen kellertävä ruusunsa juuri siihen aikaan oli täydessä kukassa. Sen hän asetti pöydälle, sohvan eteen. Sillä sohvassa he tietysti enimmiten istuisivat. Siinä oli niin mukava olla selkä kenossa, toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa, saattoivat katsoa toisiaan silmiin ja puhella hiljaa, ettei kuuluisi mitään viereiseen lasten kammariin.
Mitähän kaikkea mahtoi Hilmalla olla kerrottavaa? Ainalla sitä riittäisi koko kesäksi. Kyllä nyt puhuisivat asiat puhki ja halki.
Hän oli jo mielessään moneen kertaan käynyt ne läpi, ettei mitään vain unohtuisi. Ja sitten hän myöskin oli päättänyt, mitkä ensin olivat kerrottavat ja mitkä hän jättäisi tuonnemmaksi. Paljon tällä ajalla olikin tapahtunut, kun sitä oikein ajatteli; mitä Hilma sanoneekin, kun kuulee. Mahtaa hän ihmetellä!
Voi, sitä riemua kun juna tulla puhkusi asemalle ja Hilman iloiset kasvot ilmestyivät ensin ikkunassa ja sitten koko persoona vaunun ovella. Aina hihkasi, Hilma nauroi ääneen ja sillä kertaa he tupsahtivat toistensa syliin. Eivät osanneet pitkään aikaan puhua, nauroivat vaan, antoivat muiden hommata kapsäkit ja muut tavarat kotiin, ja läksivät itse käsikynkässä astumaan kaupunkia kohden. He oikein välttivät, ettei kukaan lyöttääntyisi heidän seuraansa, he tahtoivat olla kahden kesken, varsinkin nämä ensi hetket.
Kuinka he nauttivat, kun pääsivät asettumaan rinnan sohvaan ja saivat ruveta kertomaan oikein alusta alkaen kaikki asiat. Ainan pikku veljet tekivät vähän kiusaa, raoittelivat ovea ja kurkistelivat. Aina tiuskasi heille monet kerrat, ja sulki oven. Ei auttanut, vähän päästä he taas uudelleen olivat siinä. Eivätkä he välittäneet rukouksistakaan. Mutta sitten keksi Aina keinon. Kun heille tuotiin kahvia, otti hän tarjottimelta sokuripalasia ja peparkaakkuja, meni lastenkammariin, näytti mitä hänellä oli kädessä ja kysyi, jos lupaisivat olla siivolla, niin saisivat. Se vihdoinkin vaikutti. Läksivät kuin läksivätkin pois ovelta ja antoivat heidän olla koko sen illan ihan rauhassa.
Seuraavana päivänä he menivät käymään Tyyran luona, joka myöskin oli heidän entisiä toveriaan ja hyvä ystävä sitä paitse. Vaikka he ylipäätään eivät ihan hyvin tulleet hänen kanssaan toimeen, sillä Tyyra heidän suhteensa tavallisesti esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei guvernanttimaisena. Hän se aina selitti, mikä oli sopivata, mikä ei, tiesi täsmälleen, mitä ihmiset mistäkin asiasta sanoisivat, ja pani sille äärettömän suuren merkityksen. Se hänellä oli mittakeppinä aina asioita arvostellessa.