Siinähän ne olivat kaikki neljä! Pujahtivat yhtäkkiä esille metsän takaa, ihan läheltä. Eivät tahtoneet tytöt oikein päästä tajuunsa, ennenkuin ylioppilaat jo astuivat heidän ohitsensa. Ja, niin viattoman näköisiä he olivat, mokomat! Eivät ottaneet tietääkseenkään, että heillä pahoja juonia oli mielessä.
Mutta tytöt sen hyvin ymmärsivät. Nuo kelvottomat tahtoivat saattaa heidät vielä enemmän hämille, sen vuoksi läksivät heidän jäljessään.
—Luultavasti pysähtyvät siellä jossain meitä odottamaan, sanoi Aina.
Mutta eläpäs huoli, nyt lähdemmekin polkutielle. Saavat pitkän nenän.
Ja sen kepposen he tekivät. Palasivat takaisin sille kohdalle, josta polkutie erosi, ja siitä sujahtivat metsään.
—Odottakaa siellä, vaan elkää pitkästykö! huusi Aina.
—Elä Jumalan luoma niin kovaan, jos kuulevat, varoitti Hilma.
—Johan nyt kuulivat. Mutta ajatteles, kuinka hävyttömiä olivat nuo— nuo—miksi heitä sanoisin? En löydä niin rumaa nimeä heille, kuin ansaitseisivat.
—Ruojat.
—Ruojat, niin juuri, ruojat! Luulivat ne olevansa sukkelia, mokomat! Vaan tuo ei ollut muuta kuin sivistymättömyyttä ja raakuutta, jos oikein ymmärtäisivät—mutta mitä ne—! Ihmisiä ne silloin olisivatkin—
—Aina kulta—ketä istuu tuolla penkillä—