—Taivasten tekijä—siellähän ne taas ovat!
Tytöt seisahtuivat.
—Entäs nyt?
—Ne ilkiöt tulivat metsän poikki ja pääsivät sillä tavoin edellemme.
Huomasivat, tietysti, aikeemme.
—Ja jos käännymme takaisin, tekevät he samalla tavalla ja ovat siellä taas edessämme. Mitä nyt teemme, Aina?
—Niin, mitä ihmettä nyt teemme? Jos sen tietäisin. Uskaltaisimmeko kiertää tuon penkin kohdan ja kulkea metsän kautta?
—Paljain jaloin? Risuthan repisivät ne aivan veriselle. Entä käärmeet ja sammakot sitten—muistapas niitäkin.
—Niin, tosiaankin—käärmeet ja sammakot! Emme me uskalla. Ennemmin kuljemme heidän ohitsensa tuosta, emmekä ole millämmekään. Mitä me huolimme, koska kerran ovat niin hävyttömiä.
Ylioppilaat ottivat taaskin viattoman muodon, katsoivat ylös puiden latvoihin ja kaikkianne muuanne paitsi ei sinne päin, missä tytöt olivat, hyräilivät ja puhelivat kovalla äänellä kauniista ilmasta.
Tytöt olivat niin vihaisia että puhisivat, eivätkä kuitenkaan voineet noille kiusantekijöille mitään.