—En voi.
—Pitihän sinun olla koko kesä.
—Vaikka.
Uusi itkun puuska molemmissa vuoteissa. Ja sitä kesti aina siksi kuin vihdoin viimein, toinen sekä toinen, vaipui uneen. Nukuttuaankin he vielä vähän väliä nyyhkyttelivät.
* * * * *
Päivä oli korkealla, kun Aina avasi silmänsä. Ei hän ensin muistanut mitään, vaan kun katsoi ympärilleen, huomasi hän Hilman tyhjän vuoteen ja nousi istumaan. Siellä oli Hilma toisella puolen huonetta täydessä touhussa matkalaukkunsa kanssa. Äkkiä selveni Ainalle illallinen tapaus ja koko surkeus.
Nyt läksi Hilma pois! Siinä oli ja meni tämän kesän ilo, jota hän niin oli odottanut ja toivonut talvesta saakka! Yksinään hän sai jäädä tänne kantamaan surua ja häpeätä.
Hän istui siinä kädet ristissä, hiukset pörrössä ja kyynelten jäljet poskilla. Mutta ei hän enää itkenyt, sillä vesi oli vuotanut kuiviin silmistä. Ei huokaillutkaan, katseli vaan, kuinka Hilma laitteli vaatteitaan laukkuun. Katseli, ja oli toivoton.
[Kuopiossa v. 1891. Novelleja II.]