—Olemme. Lieneekö yhtään ihmistä maailmassa, joka olisi—yhyy—joka olisi—yh, yh—näin, näin kauheasti onneton.
—Me—meidän mai-maineemme—
—Ja meidän ku-kunniamme—!
—Ei—ei kukaan ta-tahdo enää me-meidän kanssamme olla—yhyy—!
—Yh—yh—yh—yhhyy—!
Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä. Mutta sitten alkoi Hilma puhetta.
—Kuule, Aina?
—Mitä?
—Minun täytyy lähteä kotiin huomenna. Minulla on niin hirveästi ikävä mammaa.
—Etkö voi viipyä?