Vanhurskaassa vihassa läksi Tyyra pois, jättäen heidät tarkemmin miettimään tekoaan.
Siinä he nyt istuivat kahden äänettöminä, raskas paino sydämmellä.
Eivät voineet kumpikaan rohkaista omaa mieltään, eikä lohduttaa toista.
Heitä käskettiin ruualle.
—Ei minulla ole nälkä, kuiskasi Hilma.
—Ei minulla liioin, toisti Aina.
Hiljaa, mitään puhumatta he alkoivat riisua päältään ja kiiruhtivat kumpikin vuoteesensa. Sinne kääriytyivät huppuun peitteen alle. Ja heti alkoi molemmilla pidätetyt kyyneleet vieriä silmistä, Ei niistä tahtonut loppua tulla. Tyynyt kastuivat märiksi ja kuuma oli, että vallan tukehutti.
Aina viskasi pois peitteen ja lakanan kasvoiltaan. Kuuli silloin nyyhkytyksiä Hilman tilalta. Hän, raukka, siellä oli yhtä murheellinen. Jospa kuitenkin koettaisi vaihtaa pari sanaa.
—Hilma—vieläkö sinä—valvot?
—Vielä.
—Mitä—arvelet? Emmekö ole hirveästi—onnettomia?