Heidän täytyi kertoa, sillä tulisihan se nyt kumminkin tiedoksi. Ja sydäntä sitä paitse niin ahdisti, ettei voinut vaieta. Ehkä Tyyra heitä rauhoittaisi, ehkei se sentään ollut niin vaarallista?
Turha toivo! Tyyran kasvot oikein jäykistyivät kauhistuksesta.
—Mitä te ajattelitte! Kaksi nuorta tyttöä—ja menette yksinänne Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te tienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on?
—Emme tulleet sitä ajatelleeksi, vaikeroitsi Aina, sydän kourassa.
He katsoivat rukoillen Tyyraan. Mutta tämä ei armahtanut.
—Ja sitten riisutte itsenne vielä avojaloin.
Hän pudisteli päätään, katseessa oli ankara tuomio.
—Luuletko—Aina ei enää tahtonut päästä ääneen—luuletko, että meitä tästä hyvin moititaan?
—Siitä voitte olla varmat.
Ei ollut Ainalla eikä Hilmalla enää mitään puhumista: he olivat tyyten masentuneita.