—Astukoot vaan! Pöllöt! Luulevat, että me nyt suoraa päätä menemme kotia ja he sitten saavat kuulostella, ketä siinä talossa asuu. Mutta erehdyttepä, hyvät herrat, pikkuisen. Me kun vedämme teitä nenästä ja eksytämme teidät.
Kohta kaupunkiin tultua he kääntyivät vallan toiselle haaralle.
Ylioppilaat kääntyivät jäljessä.
Siitä menivät poikki-kadulle. Nämä samoin.
Jo alkoi käydä tuskaksi. He kulkivat katua ylös, toista alas, ristiin, rastiin, poikki ja pitkin. Ei apua. Ylioppilaat eivät hellittäneet. Itsepäisiä olivat kuin mitkähän.
Edes tunnin he näin kiertelivät kaupunkia ympäri. Ja nyt he olivat niin väsyneitä, että tuskin jaksoivat enää jalkoja maasta nostaa. Väsyneitä olivat, ja hermostuneita, ja onnettomia. Eivät enää pitkään aikaan olleet kyenneet sanaa vaihtamaan toistensa kanssa.
Kotia kohden he viimein pakostakin käänsivät askeleensa. Vapaaehtoisesti täytyi antaa ilmi asuntonsa. Ei tullut muu neuvoksi. Sillä jalat eivät kannattaneet enää. Ja muutenkin olivat niin lävitse uupuneita, levottomia ja hätääntyneitä, etteivät enää tietäneet mitä tehdä.
He pujahtivat portista sisään ja menivät suoraa päätä omaan kammariinsa.
Tyyra istui siellä ja selaili albumia.
—Missä herran nimessä te näin kauvan olette viipyneet? Täti pyysi minua odottamaan,—olen istunut täällä edes kuinka kauvan.
—Tyyra kulta, et usko, mitä meille on tapahtunut!