He olivat niin mielissään, että entinen harmi melkein tykkänään haihtui.
—Mutta onpa tämä seikkailu! Tämmöistä ei vielä ikinä ole tapahtunut yhdellekään tytölle. Vai uskotko?
—Ei toki olekaan. Emmekä me hiisku sanaakaan koko Puijolla käynnistä, etteivät arvaa meiksi, jos tästä höly nousee.
—Emmekä hiisku. Ihmettelemme vaan, ett ketähän ne ovat olleet?
Näitä he tuumivat vielä maantietäkin kulkeissaan. Ja päättivät, etteivät menisi suuria katuja kotiin, vaan kiertelisivät yksinäisiä syrjäteitä, sillä tavoin kun arvelivat paremmin välttävänsä noita kiusan tekijöitä.
Jopa jo! Liian aikainen oli heidän ilonsa. Tuollahan ne ilkiöt seisoivat taas tulliportilla! Olivat nähtävästi saaneet Möllykkä- Kaisalta tietää, etteivät he vielä olleet siitä kulkeneet.
Kaukaa tytöt heidät jo eroittivat, mutta huomasivat, että ylioppilaat vielä sitäkin ennen olivat heidät älynneet. Sillä he parastaikaa siinä tähystelivät heitä, ja herkesivät sitten huolettomiksi. Mutta paikaltaan he eivät hievahtaneet, vaikka tytöt koettelivat viivytellä ja astua niin hitaasti kuin suinkin voivat.
Täytyi taaskin karaista luontoansa ja astua topakasti ohitse. Eihän siinä mikä auttanut.
Mutta luulivatko, mokomat, että kovinkaan voittivat tuolla kujeellaan? Eivät sittenkään saisi tietää heidän nimiään, siitä he kyllä huolen pitäisivät.
Ylioppilaat alkoivat astua heidän jäljessään, niin pian kuin olivat päässeet sivu.