Fanny vetääntyi ujostellen nurkkaan.
—Eihän se tämä meijän Wanny, alkoi rouva Penttinen kertoa, Fannyn rukoilevista silmistä välittämättä, eihän se tämä meijän Wanny välitä nuorista herroista, eikö tuo meinanne vanhaksi piiaksi!
—Vai vanhaksi piiaksi, huusivat vieraat yhteen suuhun. Ei ne herrat anna tuommoisen tytön vanhaksi piiaksi jäädä.
Äiti siihen myhäili; tuota vastaväitettä hän juuri oli pyytänytkin. Mutta Fanny huomasi, kuinka rouva Lindeman kyynäspäällään nykäisi naapuriaan ja kumartui hänelle supattamaan. Naapuri sille nauroi, kertoi samat sanat vierustoverilleen ja sitä kallistuivat kuuntelemaan muutkin, jotka istuivat lähellä. Yleinen kitkatus syntyi ja niistä vähän arkamaisista silmäyksistä, joita he aina välillä heittivät äitiin, tiesi Fanny varsin hyvin, että tämä ilo kävi hänen kustannuksellaan.
Äiti ei pahaksi onneksi mitään aavistanut.
—Ihme kumma, ettei kuulu vielä Wellmannin herrskaapia tulevaksi eikä tohtori Sprooperkiä—
Nauru yltyi siellä rouva Lindemanin ympärillä. Mutta äiti katsoi heihin vaan viattomasti ja jatkoi:
—Tässä saamme nyt istua kuivin suin niin kauvan.
—Elkää nyt suinkaan siitä välittäkö, rouva Penttinen. Jaksammehan me toki odottaa siksi kuin tohtori Sprooperki tulee.
Rouva Lindeman lausui tämän hyvin totisena, muut vaan eivät tahtoneet voida pidättää nauruaan.