—Oletteko kuullut, mitä kuvernöörska on sanonut—koetti rouva Lindeman keskeyttää.
Mutta rouva Ahlholm korotti äänensä.
—Ja tässä tuonoin kun oli kipeänä, niin kohta laittoi hakemaan
Alfredia sinne leikkimään kanssaan, Plewnaa, vai mitä he pelanneet—
—Mitä kuvernöörska on sanonut—pisti taaskin rouva Lindeman väliin.
Routa Ahlholm korotti ääntään vielä enemmän:
—Ja siellä piti pojan sitten olla koko päivä, iltaan saakka, syödäkin sai samassa pöydässä, kuin kuvernööri itse, kuvernöörska hänet oli esitellyt ja sitten hänet oli pantu kuvernöörin viereen istumaan.
Rouva Lindeman vetäisi äkäpäissään tuolinsa syrjään, lähemmäksi muita rouvia, ja alkoi niille supattaa:
—Siltä ei vaan pidä saaman suunvuoroa milloinkaan.—Fellmanin pidoista, tiedättekö, kun kuvernöörska oli sanonut, ettei siellä ollut hienoa ollenkaan, tavattoman paljon ruokia, mutta kaikki huonosti laitettuna. Sisäpiika kävi siellä meillä ja kertoi.—Kas niin, tuossapa tulee Fanny.—Hän hiljensi äänensä.—Kylläpä on tällätty ja laitettu. Ukko Penttinen kuuluu kutsuneen tänne tohtori Brobergin—taikka Sprooperkin niinkuin tämän talon emäntä sanoo, hi, hi, hi, toivoo näet vävyä hänestä. Mutta minä luulen, että se on turhaa.—Hyvää iltaa, hyvää iltaa, neiti Fanny! Te vaan kaunistutte päivä päivältä.
—Minä en ole nähnyt Fannya pitkään aikaan, sanoi rouva Ahlholm, sopisihan käydä meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä, mutta onhan siihen sijaan poikia ja pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös niin? No, tunnustapa vaan pois, eivätkös ole suolana rokassa?
Hän nauroi leveästi, muutkin tirskuivat ja syntyi siten yleinen naurukööri, johon pappa ja mammakin yhtyivät.