Mutta se ei ollut viisasta ollenkaan. Asia ei siitä parantunut, silmät vaan turposivat ja alkoivat veristää. Ja samalla hän kauhistuksekseen kuuli vieraita tulevan etehiseen. Kiireesti hän juoksi pesuvadin luokse, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja muutti sitten pukua, niinkuin äiti oli määrännyt.
Salissa oli koko joukko vieraita koolla, kun hän sisään astui. Rouva Ahlholm istui leveänä sohvassa täydessä tällingissään: päässä valkoinen myssy, josta leveät silkkinauhat riippuivat alas hartioille, ja korvissa kultarenkaat ja niissä pitkät helluttimet, jotka somasti pyörivät ja keikkuivat kaulalla, joka kerran kuin hän päätään käännähti. Se muuten tapahtuikin tihka tiheään, arvattavasti siitä syystä, että hän tahtoi niitä pitää alituisessa liikkeessä, sillä muuten eivät kenties olisi tulleet niin huomatuiksi.
Rouva Ahlholm ehdottomasti oli seuran etevin henkilö, sen heti ensi silmäykseltä saattoi nähdä siitä vaateliaisuudesta ja tyytyväisestä itsetietoisuudesta, jolla hän katseli ympärilleen. Ja yhtä kerskailevaa oli kaikki, mikä hänelle kuului. Esimerkiksi hänen harmaa, silkinsekaisesta villakankaasta tehty leninkinsä ja tuo musta harso hänen olkapäillään, kuinka nekin rehentelivät ja levittelivät itseään, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: katsokaa meitä. Mitä te muut olette meidän rinnallamme.
Hän oli lihava, pullea nainen, lyhyenläntä, noin puolivälissä viidettäkymmentä, ei ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan. Hiviö oli nyt vanhemmiten ruskean kehnäinen, mutta nuorena hän ehkä oli ollut valkoisen verevä, koska hiukset vieläkin olivat liinankarvaiset, ja samaa väriä nuo harvat pystyssä seisovat silmäripsien tyngätkin näyttivät olevan, sen verran kuin niitä saattoi erottaa. Ulostuvat pyöreät, haalakan siniset silmät loistivat itsetietoisuudesta ja suu oli alituisessa mielihyvän hymyssä, joten pienet hampaat sieltä sisästä kiiluivat ja ikenetkin jonkun verran tulivat esille, sivuilta varsinkin. Toisessa poskessa oli luoma tai käsnä, jonka päässä oli muutamia pitkiä karvoja, ja se sattui olemaan juuri sillä kohdalla, joka suun nauruun vetääntyessä pullistui ulos. Muuten, niinkuin sanottu, hän ei ollut ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan.
Rouva Saksman, maalarin vaimo, kelmeä ja laiha, istui häntä lähinnä, hypisteli alituiseen toisen käden etusormella huuliaan ja kuunteli kumarahartioisena kunnioittavalla tarkkuudella rouva Ahlholmin puhetta, johon hän vähän väliä myöttelevästi äännähti. Poikkeavaa ajatusta hän ei ihmeenkään vuoksi milloinkaan lausunut, eikä hän ylipäätään uskaltanut monta sanaa kerrallaan suustaan päästääkään.
Siihen sijaan toinen, nuorempi nainen, joka istui pöydän toisella puolen, sohvaa vastapäätä, tuon tuostakin pyrki valloittamaan puhevuoroa, vaikka rouva Ahlholm ne yritykset teki turhaksi, korottamalla äänensä vieläkin leveämmäksi, ja lisäämällä sanoihinsa yhäkin suurempaa painoa. Se oli rouva Lindeman, jota yleisesti takanapäin nimitettiin kalenteriksi, syystä että hän tarkkaan tiesi kaikkien ihmisten kaikki asiat, niin, tarkempaan paljon kuin he ne itse tiesivätkään. Hänellä oli mahdottoman terävä pää. Täsmälleen hän muisti kuinka monta leninkiä, hattua, nuttua ja muuta vaatekappaletta oli itsekullakin hänen tuttavistaan, tuntemattomain vaatevarastosta hän ei niin selvillä ollut. Ja sitten hän vielä osasi pennin päälle sanoa, kuinka paljon ne olivat maksaneet, tiesi milloin ne olivat tehdyt, ja kuka ompelija ne oli neulonut, mistä puolista vaate oli ostettu ynnä senkin seitsemän seikkaa, jotka kaikki olivat tämän tärkeän asian kanssa jossain yhteydessä.
Yhtä tarkalla huomiolla hän myöskin keksi ihmisten pienimmätkin heikkoudet, veti ne esiin, suurensi ja väritti ne semmoisella taidolla, ettei siitä poloisesta, joka kulloinkin sattui esineenä olemaan, jäänyt näkyviin enää mitään muuta kuin nämä hänen huonot puolensa.
Eikä tuntenut kukaan kaupungin roska-juttuja niin hyvin kuin rouva Lindeman, joka oikein nautti, kun pääsi niitä kertomaan. Ja kuuntelijat nauttivat myöskin, tiettyä se. Mikäs meistä, maan matosista, hauskempaa on, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme?
Rouva Ahlholm oli siinä vähää ennen Fannyn sisääntuloa kerskaillut pojastaan, joka suurella vaivalla, istuttuaan kaksi vuotta kullakin luokalla, oli kavunnut ylös aina neljännelle lyseossa.
Kuvernöörin pojan kanssa ne ovat niin tavattoman hyviä ystäviä, aivan joka päivä kuvernöörin poika käy siellä Alfredin luona.