—Enhän minä sitä näin kotona, mamma.
—Ja miks ei, jos saan luvan kysyä?
—Semmoista pukua käytetään vaan tanssiaisissa taikka muissa suuremmissa tilaisuuksissa.
—Ihme paikka! Jos minä mitä tahdon, sinä aina olet vastaan. Oikein se pistää vihaksi.
—Hyvä mamma—
—Tanssiaisissa, suuremmissa tilaisuuksissa! Eikö nämä kestit vielä ole mielestäsi tarpeeksi suuret? Vaprikööri Wellmaninkin tänne tulee, en tainnut sitä vielä mainitakaan. Ja kauppias Ahlholmin herrasväkeä lähetin myöskin käskemään. Ja sitä paitsi ne kaikki, jotka sinulle ruokapöydässä jo luettelin: maalari Saksmanin, kultaseppä Lintemanin.
—Niin, kyllähän minä ne muistan, keskeytti Fanny. Mutta harmaa pukuni olisi sopivampi, se kun ei ole niin koristeltu eikä laiteltu.
—Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan ja komeampi. Ei haittaisi vaikka olisi vielä enemmän särryttimiä.— Eläkä nyt sitä vastaan, ei se siitä parane kumminkaan. Vaaleanpunaisen panet päällesi, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Kun pappa tänne varta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin tämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja kultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi. Eläkä nyt enää kuhnaile, saattavat olla täällä tuossa paikassa.
Hän sulki oven ja meni yhtä kiireesti pois kuin oli tullutkin.
Syvä huokaus nousi Fannyn rinnasta. Hän painoi päänsä käsivartta vasten pöydän nojaan ja puhkesi itkuun.