—Entä sitten? Kerta ensimmäinen. Ja illallahan pappa häneen juuri tutustui.
—Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.
—Itsestään? Ole vaiti! Kuka sen on sanonut, että hän itsestään olisi tullut sitten? Siinä nyt näet, Riikka,—mitä minä jo sanoin? Eihän tämä taaskaan ole sille mieleen. Kumma tyttö! Ei ymmärrä omaa etuaan.
—Hupsuhan te olette, Wanny neiti, sanoi Riikka ja nauroi sieltä uunin nurkasta, jossa ryömyllään lattiata pyyhki. Pappanne teille kosijoita hommaa ja te—
Fanny ei kuullut enempää, sillä hän kiiruhti pois kammariinsa.
Ei tahtonut luku luistaa sinä päivänä. Kolmeen neljään kertaan hän meni läpi saman sivun, eikä tiennyt sittenkään, mitä se sisälsi.
Lopulta hän pudotti kirjan helmaansa ja antoi katseen siirtyä ikkunasta ulos. Tavaroita vedettiin pihaan, isä seisoi makasiinin ovella ja otti niitä vastaan. Miehet köyristyivät syvälle raskaita jauhosäkkiä kantaessaan.
Fanny tunsi poltteen rinnassaan, tuon saman, jonka tuskissa hän lapsuudesta saakka oli yhtä mittaa kiemuroillut aivan kuin liero ongenkoukussa. Koulun ensi luokalla jo, silloin kun huomasi toverien salaa tirskuvan sille, että äiti sanoi häntä »Wannyksi» taikka pilkkaavan hänen naurettavasti pyntättyjä vaatteitaan.
Äiti tuli sisään, kovasta touhusta hikisenä.
—Kello on kuus. Ala pukeutua. Pane se vaaleanpunainen mekkosi.