—No, varmaan, sanoi äiti.
—Katsopas nyt! Ja sieltä sinä palaisit niin fiininä daamina tänne, että pois tieltä. Lähde minun kanssani yhdessä, minä kun aijon syyspuoleen siellä käydä.
—Hyvänen aika, Wanny, minä ihan paikalla menen puhumaan papalle asiasta.
—Ei, elkää menkö äit—tuota mamma, elkää menkö, ei minua haluta
Helsinkiin.
—Omaa haluasiko sinä vain seuraatkin? huudahti rouva Ahlholm ja suuttui niin, että puna kohosi aina korviin saakka. Minä luulin, että Fanny olisi saanut sen verran sivistystä, että ymmärtäisi totella vanhempiaan ja seuraisi etupäässä heidän tahtoaan. Mutta nyt näen, että olen sinusta suuresti erehtynyt. Tuommoista uppiniskaisuutta en ole vielä koskaan nähnyt.
—En minä liioin, sanoi rouva Saksman, joka myöskin oli läsnä.
Rouva Ahlholm suoristi selkäänsä ja loi vihaisen katseen Fannyyn. Rouva Saksman taas heilutteli päätään oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan, eikä voinut kylläksi päivitellä sitä kummaa, että nuori tyttö saattoi noin kohdella vanhempiaan.
Rouva Penttinen puhkesi itkuun.
—Me olemme häntä pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, puhui hän sillä välin kuin vuoron silmiään pyyhki, vuoron nenäänsä tyrski, Ei häneltä ole kielletty mitään milloinkaan, ja parhaimman mukaan häntä on koetettu hoitaa. Mutta ei hän sittenkään ole ollut tyytyväinen, monasti se kyllä huomattiin—
—Mamma, elkää puhuko sillä tavalla.