—No niin? No, mitä varten sitten pyrit muuanne? Ja hyväänkin paikkaan, kun sydänmaalle, korpeen!
Eihän Fanny osannut sanoa mitä varten. Pois hän vaan halusi, eikä siinä auttanut riidat eikä torat, eipä uhkauksetkaan.
—Luuletko tulevasi toimeen kuudella sadalla markalla? kysyi isä kerran. Riittääkö se sinulla ruokaankaan, saati sitten vaatteisiin? Minulta et saa, et penniäkään, ole siitä varma. Kotiin jos jäät, niin ostan sinulle vaaleanharmaata silkkiä leningiksi tästä vastapäätä, kauppaneuvoksesta. Hiljan tullutta, oikein kaunista. Oletko sitä nähnyt?
—En ole, mutta en minä siitä välitäkään.
—Ellet siitä välitä, niin ota muuta, joka on mieleistäsi. Minä annan rahat paikalla käteesi, jos vaan lupaat heittää nuo hullut tuumasi ja jäät kotiin. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen työtä tehdä, jaksan minä sinut aina elättää. Lystäillä saat niin paljon kuin ikinä tahdot. Käydä paalista paaliin, tanssia ja leijailla, eikä huolehtia mistään. Menet sitten naimisiin muutamien vuosien perästä, takaan että sinulla on täällä vara valita sulhasiakin. Mutta siellä—?
—Siellä et saa miestä ikinä, puuttui äiti puheesen. Tuskin lienee ainoatakaan herrasmiestä koko seudulla. Mitä vielä!
—En heitä kaipaakaan.
Eikä se siitä parantunut. Hiljaisella, säyseällä tavallaan oli Fanny luja päätöksessään. Ei voinut isä eikä äiti hänelle mitään.
He kävivät surullisiksi. Äiti oikein itki monet kerrat, ja aina kun Fanny sen huomasi, kävi hänen mielensä tuskalliseksi. Melkeinpä ettei omatunto häntä pahasti soimannut. Mutta ei hän sittenkään voinut ajatella kotiin jäämistä. Koko hänen olemuksensa nousi jyrkästi sitä vastaan.
—Menisit ennemmin Helsinkiin, Fanny, sanoi rouva Ahlholm, jolle äiti kerran oli huoltaan valittanut.—Sehän olisi vallan toista. Saisit käydä teaatterissa ja sirkuksessa ja muotimakasiinissa, voi, voi, sentään, ihan sinä olet hupsu, kun et pyri Helsinkiin. Sinne varmaan pappasikin sinut laskisi mielellään.