Lähtöpäivä tuli. Kotoa ei häntä kukaan saattanut laivalle. Riikka olisi tullut, mutta isä ja äiti kielsivät. Töin tuskin sanoivat hänelle vanhemmat jäähyväisiäkään. Raskaalla mielellä astui Fanny yksin katua alas.
Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.
["Valvoja" 1893.]
OMPELIJA.
Kauppaneuvos Römerin perhe oli muuttanut kauniille kesähuvilalleen, Alavalle, lähellä tuon surullisesti kuuluisan Valkeisen järveä, jossa kansantarun mukaan julma Vedenemo asuskeli ja vuosittain saaliikseen houkutteli jonkun nuoren, kauniin ja terveen ihmislapsen. Ei tosiaan mennytkään sitä kesäkautta, ettei joku Valkeisen syvään mutahautaan uponnut, ja ken sinne kerran luiskahti, ei hän sieltä elävänä enää takaisin tullut.
Niin lempeän ja viattoman näköinen tuo järvi kuitenkin oli korkeiden rantojensa ympäröimänä. Sen kirkasta pintaa harvoin myrskyt ja tuuliaispää pääsivät vellomaan, ne ryntäsivät ylitse kukkulalta kukkulalle, mutta alhaalla metsäisten rinteiden suojassa lepäsi Valkeinen liikkumattomana, rauhallisena, vaikkakin hiukan synkempänä tavallistaan.
Valoisat, tyyneet kesäillat—ne ne olivat Valkeisen juhlahetkiä. Silloin kokoontui sen ympäristöön ryhmittäin nuorta, iloista kansaa, laulu ja riemu kajahteli rannalta toiseen ja leikkipuheet sinkoilivat keveästi ristiin ja rastiin. Sillä akustiikka oli täällä parempi kuin missään konserttisalissa; vaikka järvi oli jotenkin laaja, ei tarvinnut ääntänsä kovinkaan paljon korottaa, ennenkuin mäkirinteeltä sai puheensa kuuluksi sen vastaiselle puolen, toiselle rinteelle. Semmoisina iltoina järvi loisti smaragdivihreänä ja kullankarvaisena, eikä muistanut moni, sitä ihastuksella katsellessaan, että elämää himoitseva Vedenemo sen helmassa väijyi.
Pari kivenheittoa Valkeisen länteisestä pohjukasta oli Alavan puutarha, ja takaa, korkeakasvuisten kuusien ja koivujen ylitse kohosi huvilan valkoiseksi maalattu, kahdenkertainen puurakennus. Autiona se oli seisonut kaiken talvea, mutta nyt liehui lippu sinisessä ja valkoisessa värissä katolla, merkkinä siitä, että omistajan perhe oli saapunut paikalle.
Edellisenä iltana he olivat tulleet ja seuraavana aamuna heti noustuaan kiirehti Aili, talon nuori tytär, katselemaan lempipaikkojaan alhaalla puutarhassa. Hän pysähtyi vähän väliä, milloin tuon, milloin tämän penkereen luona, katseli kukkaispensaita ja hentoja, vastanousneita kasvitaimia, mittaili silmillään puiden korkeutta ja ihmetteli, eivätkö olleet kasvaneet taas koko joukon viime syksystä.
Tuttua, rakasta kaikki, joka nurkka, joka kolkka, joka käytävä. Ja tuntui kuin olisivat nekin iloisesti hymyillen häntä tervehtineet kaivattuna, takaisin tulleena ystävänä.