Lienevätkö tietäneet, mitä tärkeitä hänelle oli tapahtunut tällä välin? Että hän oli kihloissa, ja oli niin onnellinen, niin onnellinen, ettei varmaan yksikään ihminen maan päällä ollut niin onnellinen kuin hän. Nimittäin Ossi ja hän. He olivat, näet, yhdessä sen suuren, suuren onnen saavuttaneet.
Syksyllä, täältä lähteissään hän ei vielä Ossia tuntenutkaan. Joulun aikaan heidät vasta tilaisuudessa esitettiin toisilleen.
Kuinka hyvin hän muisti sen illan! Näki edessään Ossin semmoisena, kuin hän siinä seisoi ja loi häneen katseen, jossa selvästi huomasi suurta ihailua. Sitten kumarsi keveästi ja pyysi tanssiin. Tarttui tukevasti kiinni ja kiidätti lennossa yli lattian. Ja musiikki soi, ja sydän sykki iloa ja elämänhalua. Siinä oli nautintoa siinä tanssissa!
Tuo nuori, solakka varatuomari miellytti Ailia jo ensi hetkestä. Mutta ei hän toki silloin vielä aavistanut mitään niistä suhteista, joihin he ennen pitkää joutuisivat. Ei silloin eikä vielä sen jälkeenkään, vaikka he kyllä usein tapasivat toisiaan, milloin Ailin kotona, milloin muualla, kävelyllä, luistinradalla, iltamissa, ja milloin missäkin. Sattuma, vai mikä heitä lieneekin aina yksiin johdattanut.
—Sattuma—hm, myhäili Aili itsekseen ja istahti lehtimajan penkille, siinä oikein rauhassa vaipuakseen näihin iloisiin muistelmiinsa.—Ossi kaiketi sen aina osasi niin asettaa. Ja entäs minä itse sitten? Tuskinpa olisin niin ahkerasti käynyt luistinradalla, ellen tiennyt tapaavani häntä siellä. Olin vaan niin hupsu, etten ymmärtänyt omia tunteitani.
Ne selvisivät hänelle vasta kolme viikkoa sitten, silloin kun hän ilmoitti rakkautensa. Voi, sitä hetkeä! Se ei milloinkaan maailmassa menisi hänen mielestään!
He tapasivat toisiaan Lehtiniemen puistossa, jossa musiikki sinä iltana soitti. Heitä oli suuri seura, mutta huomaamattaan he Ossin kanssa erosivat toisista ja eksyivät kahden eräälle yksinäiselle penkille, joka oli puiden varjossa rannalla.
Ja siellä se tapahtui!
Mitä hän oikeastaan sanoi? Aili tuskin erotti mitään, Ossin puhe ja kaukainen soitto vaan humisivat hänen korvissaan. Ja kuitenkin hän niiden merkityksen tajusi,—tajusi koko olennollaan. Sydän sykki niin rajusti, ja kaikki suonet sykkivät, ja posket paloivat kuin tulessa, eikä hän nähnyt mitään, eikä kuullut mitään, eikä tiennyt, mitä vastasi, tai vastasiko ollenkaan mitään. Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielun pohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten—sitten! Niin—sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan—taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta silloin se puhkesikin täyteen kukoistukseensa tuo hänen suuri rakkautensa Ossiin. Ja hänet valtasi senlainen riemastus, jota hän ei vielä elämässään ollut tuntenut. Eikä ainoastaan hänet, vaan koko maailman—niin, se kuului kummalta, mutta oli aivan totta. Luonto muuttui samassa hetkessä monta vertaa ihanammaksi ja musiikki soi kauniimmin kuin koskaan ennen.
Aika meni kuin siivillä! Kuinka kauvan he lienevät siinä istuneet käsi kädessä—Ailin mielestä se oli vaan lyhyt hetkinen, mutta Ossi sanoi, etteivät uskaltaisi enää viipyä, sillä se herättäisi huomiota, ja niin he sitten lähtivät yhtymään muihin.