—Kas, tuollahan ne viimeinkin ovat, huusivat toiset jo kaukaa heidät nähdessään.
—Jospa tietäisitte, jospa tietäisitte, ajatteli Aili itsekseen ja vilkaisi salavihkaa Ossiin.
Tuo heidän yhteinen salaisuutensa, kuinka se oli suloinen! Tietämättään hän tarttui Olgan käteen—Olga, näet, oli hänen paras ystävänsä—ja hän puristi sitä, puristi niin paljon, kuin ikinä jaksoi. Olga äännähti.
—Aili, sinä, hyvä ihme, kun puristaa käteni ihan mäsäksi, hän valitti.
Mutta sitten iski hänelle joku epäluulo päähän.
—Mitä se on, Aili? hän kuiskasi.
—Ei mitään, ei mitään, soperteli Aili vastaan. Mutta mielessään hän jatkoi: jos tietäisit,—voi, jos tietäisit!
Oli niin kumman kummaa tuo, että hänellä nyt oli ikäänkuin oma maailmansa, josta ei muilla ollut aavistustakaan. Ja että se oli yhteinen Ossin kanssa—niin sehän siinä juuri olikin niin sanomattoman viehättävää.
Isä ja äiti heidän kihlauksestaan sittemmin tiesivät, ei kukaan muu. Vasta nyt pari päivää sitten hän sen kertoi Olgalle. Kertoi oikein juurta jaksaen koko heidän rakkautensa historian, kuinka se ensin alkoi ja kuinka se kehittyi, kasvoi kerta kerralta kun he toisiaan tapasivat ja sitten myöskin sen hetken siellä Lehtiniemen penkillä. Olga oli kuunnellut niin hartaasti ja niin jännitettynä, että oli aivan kuin olisi itse elänyt mukana. Tuntimäärät he sitten olivat puhelleet siitä samasta asiasta ja Ailista oli niin ihmeen hauskaa kertoa hänelle onnestaan.
Olga oli luvannut usein käydä heitä tervehtimässä täällä maalla, kenties tulisi hän jo heti tänä päivänä. Ja Ossi tulisi myöskin, hän tulisi jo edellä puolen päivän ja viipyisi huomiseen tai ylihuomiseen.
Sitä ajatellessa loistivat Ailin silmät, kasvot hehkuivat ja huulet vetääntyivät hymyyn.