—Oskar, elä hylkää minua. Jaksaisin minä kantaa häpeän ja ylenkatseen, en välittäisi ihmisistä mitään, jos sinä pysyt minulle uskollisena ja rakastat minua niinkuin ennen.
Holm hengitti syvään, hän ei kyennyt heti vastaamaan, katsoi vaan alas, oli hervahtunut ja harmaankalpea. Jännitettyinä riippuivat Marthan silmät hänessä kiinni.
—Miksi et sanonut minulle tätä ennen? kysyi Holm viimein matalalla, soinnuttomalla äänellä.
—Enhän sitä itsekään tiennyt, en tahtonut uskoa ennenkuin nyt vasta muutamia viikkoja sitten. Sen jälkeen en ole saanut sinua tavata.
Martha katsoi häneen rukoilevasti, aivan kuin olisi elämä ja kuolema riippunut siitä päätöksestä, minkä Holm nyt teki.
Muutama silmänräpäys kului. He seisoivat siinä vastakkain, äänettöminä molemmat. Holmin silmät häilyivät epäröivinä sinne tänne, mutta Martha tuijotti häneen rävähtämättä. Odotus kävi hänelle yhä tuskallisemmaksi. Saattoihan Aili tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä, ja milloinka hän sitten saisi sen tietää?
Samassa kuuluikin jo oven käynti viereisestä huoneesta.
—Puhutaan toinen kerta, kuiskasi Holm hätäisesti.
—Milloinka?
—Milloin tahansa.—Illalla, jos sopii.