Jonkun tunnin kuluttua toi palvelija hänelle kahvia. Silloin hän juuri vetäisi viimeiset pistämät.
—Nythän tämä olisi koeteltava, hän sanoi, samalla kun hampaillaan puri langan poikki.
—Menenkö kutsumaan Aili neitiä? kysyi Liisa, joka kahvitarjottimineen seisoi siinä hänen edessään.
—Ei, minä menen itse—että saan vähän jaloitella.—Tuollakohan ne vielä ovat lehtimajassa?
—Niin, eivätköhän ne siellä liene.
Martha katseli kahvia juodessaan koko ajan lehtimajaan päin. Ei sieltä näkynyt eikä kuulunut mitään; mutta he olivat siellä, puiden takana, hän oli varma siitä.
Hiljaa, kuulumattomin askelin hän pujotteli sivukäytäviä alas ja tuli niin äkkiä lehtimajan sivulle, ettei sisällä olijat mitään huomanneet, ennenkuin hän seisoi heidän edessään. He säpsähtivät, Aili vetääntyi erilleen Ossista, jonka olkapäähän hän oli nojannut hehkuvaa poskeaan ja Ossi irroitti käsivartensa hänen vyötäisiltään.
Aili kävi hämilleen, mutta Ossin otsaan ilmestyi ryppy ja Marthaa kohtasi tyytymätön katse. Mutta Martha ei siitä välittänyt.
—Neiti on hyvä ja tulee koettelemaan liiviä.—Äänessä, jolla hän sen sanoi, oli jotain kovaa ja käskevää.
Ennen kuin hän kääntyi menemään Ailin jäljestä, heitti hän pitkän, vihasta leimuavan silmäyksen Holmiin, joka jäi istumaan paikoilleen.