—Ei, hän oli paljon rajumpi ja paljon laiskempi, hymyili Kirsti ja heitti sanomalehden kädestään pöydälle.
—No niin,—mitä sinä sanot—laiskempi? Hän ei lukenut läksyjään.
—Eikä tehnyt muutakaan. Telmi vaan aamusta iltaan ja keksi jos minkälaista kiusaa ja pahantekoa.
—Sinä nyt et hänessä milloinkaan nähnyt mitään hyvää.
—Minua harmitti, kun äiti ei milloinkaan hennonut rangaista, vaikka hän olisi ollut kuinka ilkeä.
—Ehkä minä häntä hemmottelin liiaksi, niinhän sitä kaikki silloin sanoivat, myötteli äiti. Mutta miespä hänestä on tullut yhtäkaikki. Ja vielä vähän parempi muita, jatkoi hän ylpeällä mielihyvällä. Kuinka siinä olikaan lehdessä? Ettäkö tuottaisi kunniaa vielä isänmaallekin? Ajatteles Kirsti, Albert, tuo orpo poika raukka, jonka hyvän hyvyydestä otin luokseni, kun äitinsä kuoli ja jota sitten koetin hoitaa ja kasvattaa siksi kuin hän meistä erosi ja läksi teaatteriin. Odotas, kuinka monta vuotta siitä nyt onkaan?
—Kahdeksan…
—Niinpä niin, kahdeksan vuotta siitä mahtaa olla. Kyllä hän on oikea onnen lapsi, se täytyy sanoa.
Kirsti ei virkkanut mitään. Hän oli ottanut ompeluksensa ja näytti kääntäneen koko huomionsa siihen.
Hetken vaiettua äiti taas jatkoi: