—Emme ole nähneet häntä nyt pitkään aikaan. Sitten kuin hän toissa kevännä ulkomaille läksi. Tuleeko hän meillä käymään ollenkaan?
—Tuskin. Mitä hän nyt enää joutaisi meitä ajattelemaan. Semmoinen suuruus. Tietysti hänellä on muita parempia.
—Niin, kyllä kait hänellä on paljon ystäviä ja ihailijoita, sen hyvin arvaa, sanoi äiti, Kirstin katkeruudesta sen enempää välittämättä.
Kirsti, vaikka muuten niin erinomaisen hyvä tyttö, oli aina sotajalalla, kun Albert tuli puheeksi. Siihen äiti jo entuudelta oli tottunut. Keskustelu taukosi. Kirsti neuloi kiivaasti; pieni ryppy silmäkulmien välissä osoitti, että katkeruus vieläkin kalvoi hänen mieltään.
Alkoi jo hiukan hämärtää, kun ovelle kolkutettiin.
—Varmaan lääkäri, sanoi Kirsti ja riensi avaamaan.
—Ei—ei se ollut hänen koputustaan, ehätti äiti sanomaan, kiinnittäen odottavan katseen oveen.
Samassa seisoikin huoneessa nuori, elokas, pulska mies, joka hohti voimaa ja terveyttä.
—Albert! huudahti äiti, koettaen taaskin nostaa päätänsä tyynyltä.
Tulitpa sinä kumminkin!
Hän ojensi kättään Albertille; hieno puna oli noussut hänen poskipäihinsä.