Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vaan todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet, joita ensi hetkensä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan.
—Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vaan hyvin sävyisästi.
—Missä se olisi, ellei siinä, hän vastasi. Hyvänen aika, kun ihminen saa, mitä ikänä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä.
Minä hymyilin.
—No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi tulisitte?
—Niin, minäkö?
Hänen silmänsä vilkastuivat.
—Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.
—No, senkö verran—
—Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia, parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksellä, sitten tohvelipalttoita ja jaquetteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja kepsiä kesää varten—hattuja, jos jonkinlaisia—