—Jopa, jopa—! Entä sitten vielä!
—Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyysipäälliset huonekaluihin, brysselimatot lattiaan—
—Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.
Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.
—Tallissa olisi aina hevonen minun varaltani, että saisin ajella, milloin vaan päähäni pistäisi ja joka vuosi minä matkustelisin ulkomailla.
Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.
Pari vuotta liene kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan vanhempia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä mukaan talouden hoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville… Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän käännettä kohti.
Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.
Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.
—Onkohan tuo kauppias »musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas», mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.