Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut ja kosinut. Häät vietettäisiin Savonlinnassa kiireemmän takeen, eikä Hilma tulisi enää Tuusniemellä käymäänkään.
Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja— revonnahkaturkin.
Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat.
Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.
Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän liioin kirjoittanut tuttavilleen Tuusniemellä.
No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhottaa orjuutensa ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.
Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unehtua mielestäni pois. Kerran olin vaan sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut villankehruutehtaan Tampereella, mutta Hilmasta itsestään ei silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä senvuoksi moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla hänen kotikaupunkiinsa.
Päätin kuin päätinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli muodostunut rikkaassa naimisessaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin, huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja illanviettoja luonaan, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä.
Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljon toimia, etten ensi päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutunut menemään Hilman luokse. Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita kasvia. Hienolta näytti kaikki uloskinpäin, sisässä varmaan oli yhä komeampaa.
Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.
Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja laittauduin aijotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.