Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikasi. Kookkaan verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetultua.
Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi minulle oven.
—Onko rouva kotona? kysyin.
Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.
—Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.
—Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, josko tuntee. Olisikohan pitänyt lähettää visiittikorttini samalla—tai ilmoittaa tytölle nimeni? Mitä vielä? Antaa Hilman olla utelias.
Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein! Silkkiplyyssiähän ne olivat.
Ovet olivat auki vasempaan ja sieltäpäin kuului toisesta tai kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä, kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minun nähdessään.
Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi—ei, se ei ollutkaan Hilma, joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.
Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.