—Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun vaan pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa ensinkään.
—Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään virkkanut.
Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä olevaan seinään, eikä näyttänyt paljon välittävän minun läsnäolostani. Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi, ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen mielentilansa?
Oloon alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen, raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen luonaan.
—Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo väsynyt?
—Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtä mittaa seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.
Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.
—Odottakaa vähän.
Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.
—Menkää saattamaan rouvaa.