Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon ikävännäköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.
Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.
—En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän »seurustelua», täytyi minun hymähtää itsekseni.
Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja yltäkylläisyyttä ympärilläni.
Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?
Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun, etten sitä hevillä unhottanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni tuon tuostakin takaisin häneen ja minä näin hänet yhä uudelleen edessäni, semmoisen kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.
* * * * *
Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdissä, että tehtailija Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta, velkoja lähes yhdeksänsataa.
Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko hän viime aikoina kärsinyt suurempia vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kun hänen luonaan kävin, tiennyt että asiat olivat olleet huonot, sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään vaan hänen oman sairautensa ympäri.
—Voi raukka, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämän tavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun?