En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle ja silloin päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.
Niin,—jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.
Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään kaikin puolin, palvelijat olivat vaan muuttuneet. Satuin vielä pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa, tutunomaista vaikutusta.
Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni tietoja Hilmasta.
—Jos rouva Grålund elää? Kyllä maar hän elää, selitti minulle tyttö hämäläismurteellaan.
—Mitenkä he tulevat toimeen?
—Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita hän pitää.
—Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?
—Eipä se kuulu terve olevan.
—Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?