—Mitäs, kun täytyy.
—Eikö miehellä ole mitään ansiota?
—Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.
—Ooho! Vai on hän kuollut!
»Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.» Tuo sananparsi juohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä Hilman luokse.
Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli.
Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin tyyntyä, joku tuli poikki pihan puusylys käsivarrella. Sehän näytti tutulta,—katsoin tarkempaan.
—Hyvänen aika! Hilma?
—Tervetultua! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin. Täältä meidän täytyy mennä kyökin kautta.
Hän vei minut pieneen kammariin, kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.