Vellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle, joka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja irroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli näkyviin.
Tähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä kohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa toisistaan eroitettuina.
»Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa soittaessaan.»
»Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään.
»Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo- kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.»
Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa liikkuivat.
Ihanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät, rannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä kuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle» jossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta Vellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan tanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo,—ilo, josta surumielinen halajaminen hehkui.
Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän oli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen asti ja vyöllä riippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen.
Heikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon kanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään matkaa jatkamaan.
Tämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä, ja puhutteli häntä lempeästi.