»Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme, ennenkuin lähdet, poikaseni», sanoi hän, »sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni. Silmäele ympärillesi ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää omasi oleman.»
Heikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja muisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan senlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta, jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti:
»Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!»
Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta kuului tyytymätön napiseminen.
»Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme», sanoivat he; »vaan sitä et kuitenkaan salline, armas emäntä!»
Ainoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja silmäili mieli-suosiolla Heikkiä.
»Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!» kertoi väki uudestaankin ympäröiden Vellamoa.
Mutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti:
»Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.»
»Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi antivaimoksi», lisäsi pikku mies.