Ja Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi, koko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas mättäälle.
Pellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu kaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä.
»Anna minulle tuo kirveesi», rukoili hän, »minä sinulle siivet annan, joilla lentää voit».
»En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat», vastasi Pellervoinen.
»Jaloillasipa et voi ilmassa lentää», väitti Tuulen tytär, »et voi käydä auringossa, etkä kuussa, etkä tähtitarhassa taivaan alla».
»Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.»
Mutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen.
»Vaihda pois», virkkoi hän, »minä Turjan tytin, hallahelman, karkoitan takaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.»
Pellervoinen jo myöntyi.
»Olkoon menneeksi!» lausui hän. »Saattaisi sinusta joskus olla apuakin, vaikka väliin olet kovin unelias.»