Hän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää. Ahkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ oli hänelle iloista huvitusta vaan.
Eräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan toisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori neitonen metsään ja istautui puun kannolle likelle nuorukaista. Kauan silmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan juureen.
»Väkevä olet, nuorukainen», puhkesi neitonen viimein puhumaan, »mutta tiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi».
»Kukahan tuo olisi?» kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään.
»Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää tahdot», vastasi neito.
»Sinäkö?» kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensi kerran loi silmänsä tyttöön.
»Epäiletkö?»
»Hm … tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan», arveli Sampsa poika.
»No tuopa kumma olisi», huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin. Mutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata koskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin voimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä kuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt.
»Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi», pilkkasi häntä Pellervoinen.