Mutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli, vaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja koki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui … vaipui … vaipui…
* * * * *
»Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso kuinka märkänä jo olet sateesta!»
Näin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi silmänsä ja—oi ilmainen ihme—hän makasi todellakin kotoisella rannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli alkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin oli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä Ahti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen!
»Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta», kiirehti häntä äiti vieläkin ja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan.
Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti hymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan nälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen.
Nähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli Heikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän oikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja piimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut.
Näin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä äidiltäsi,—ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän, kuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai.
["Päijänne" 1879, n:ot 48, 49.]