Viimeinkin sai Silja häneen hiukan henkeä. Emmi nousi istumaan, murisi ja hieroi silmiään. Nukutti vielä kauheasti.
—Mitä nyt on kello?
—Viidettä käy.
Viidettä? Kolme tuntia hän oli maannut; puoli kaksi hän vasta oli saanut astiat pyyhityksi, heillä kun edellisenä iltana oli ollut vieraita, niinkuin useimmiten muulloinkin ja sitä ennen hän pari yötä oli saanut valvoa Lillin tähden, kun rouva oli ollut häissä, eikä lapsi tahtonut tyytyä sokerituttoon. Oliko kumma jos nukutti?
Hän oli vasta neljännellätoista. Ja hänen jalkojaan kolotti aina aamusilla, että ensimmältä oli kovin vaikea niille astua. Silja, joka makasi hänen kanssaan samassa sängyssä, sanoi sen olevan kasvamisen takia. Niitä pitäisi kassata, arveli Silja, mutta Emmi pelkäsi koskevan. Ja laihathan nuo olivat ilmankin, vieläkö niistä nyt sitten verta otettaisiin. Nukkuessa niitä ei milloinkaan kolottanut; mutta heti kun hän vaan oli päässyt valveille, ne alkoivat. Jos hän sitten sai vielä nukkua jälleen, ne samassa taas herkesivät.
Nytkin hänen siinä vuoteella istuessaan niitä jomotti polvesta aina kantapäähän saakka. Ja päätä painoi takaisin vuoteelle, painoi niin raskaasti, että oli mahdotonta päästä ylös. Olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti?
Emmi hiveli jalkojaan. Pää kallistui niin alas, että leuka kosketti rintaan ja silmät menivät kiinni. Kädet jäivät liikkumattomiksi, hän hengitti syvään ja harvaan. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän jo vaipui takaisin tilalleen.
Kello kilisi uudelleen. Silja survasi häntä kyynäspäällä kylkeen.
—Kumma paikka, ettei pidä saaman tuota lunttua tottelemaan. Ylös siitä.
Hän survasi vielä kerran terävällä kyynäspäällään ja se sattui niin kipeästi rintaan että Emmiltä pääsi huuto.