Emmi tunsi itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kuka hänestä palvelukseensa huolisi, pieni ja häiveröinen kuin hän oli?
Hän seisoi kirkon seinämällä päästökirjoineen ja odotti. Isäntiä ja emäntiä kulki ristiin rastiin ohitse, vaan eiväthän ne häneen katsoneetkaan.
Nuoria miehiä istui siinä lähellä kirkon portailla.
—Tyttö hoi, tules tänne, sanoi heistä muudan.
Toiset nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.
—Tule, tule, kah, mitä sinä arvelet. Rinnalle istumaan tänne.
Emmi punastui ja väistyi loitommaksi. Sattui samassa herra ja rouva hänelle vastaan. Lienevätkö nuo sentään oikeata herrasväkeä olleet, koskapa oli rouvalla huivi päässä ja herran vaatteet kovin kuluneet.
—Entä tuo, sanoi herra, osoittaen kepillään Emmiä. Hänellä ei ainakaan mahtaisi olla suuria vaatimuksia palkan suhteen. Vai kuinka?
—Minkä herrasväki vaan tahtoisi antaa. Minä siihen tyydyn, vastasi
Emmi hiljaa.
Arka toivo heräsi hänen povessaan.