Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattomasti paljon parempia jo täälläkin. Hän mietti vielä, kumpaisetko mahtoivat noita kynttilöitä aina iltaisin sytyttää, enkelitkö vai ihmiset? Taikka muuttuivatko ihmiset siellä enkeleiksi? Ja pienet lapset, jotka varhain kuolivat? Ketkähän niitä tuudittivat ja hoitivat? Vai eivätköhän ne taivaassa hoitoa tarvinneetkaan?
Silja aukaisi ovea ja kiirehti häntä pois.
—Hittoako sinä siellä kylmässä istut?
—Kuule, Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat?
—Etkö sinä tiedä?
—En.
—Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamusilla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.
Niin kait se oli. Jos hänkin olisi saanut kauvemmin nukkua aamulla, ei
Lilli olisi hänen tähtensä kätkyestä pudonnut.
Seuraava pyhä oli kolmas pestaus-sunnuntai. Emmille annettiin päästökirja käteen ja käskettiin menemään kirkonmäelle.
Siellä oli kauheasti väkeä; pestin antajia ja pestin ottajia. Suurissa pulkissa seisoivat, kaikkialla näytti olevan tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa olivat kuin liitossa.