—Klinkuttaa! Hyi, kuinka sinä sanot. Hilma, joka soittaa niin hyvin.
Niin erinomaisen hyvin. Paremmin kuin kukaan tässä kaupungissa.
—Soittakoon hyvin tai huonoin, minä en aijo jäädä häntä kuuntelemaan.
Menen ennemmin Karsteniin vistiä pelaamaan.
—Mene, mene; sitten saammekin olla täällä omin valloin.
Karstenissa oli sinä iltana paitsi niitä, jotka pelissä olivat osallisia, eräs vanha, vanha herra, jota Rollerille esitettiin översti Olsoniksi. Hän istui sohvalla, Rolleria vastapäätä ja seurasi peliä, tai ainakin hän koetti seurata.
Rollerin silmät menivät korttien ylitse vähän väliä häneen. Ja lopulta hän ei enää tiennyt kortistaan eikä pelin juoksusta mitään, sillä edessä oli hänellä vaan nuo vanhat, rypistyneet kasvot, tutiseva leuka, himmeät, elottomat, kalvon peittämät silmät ja avonainen, hampaaton suu, jota hervottomat lihakset eivät enää jaksaneet kiinni saada. Harvaan ja kovalla äänellä hänelle täytyi puhua, ennenkuin hän osapuillekaan mitään tajusi. Mutta suuret kasat hän kokosi leivoksia eteensä, kun teetä tarjottiin, ja oikein iletti nähdä, kuinka hapeasti hän niitä ahmi suuhunsa.
—Tuossa minulle läheisen tulevaisuuden perspektiivi, ajatteli Roller itsekseen.
Hän laski, kuinka monta vuotta saattoi kestää, ennenkuin hän tuommoisena rauniona olisi. Viisitoista, parikymmentä korkeintaan. Ja tästä alkaen jo hänen elämänsä olisi hiljaista yhtämittaista sammumista. Luonto riistäisi vuosi vuodelta antimensa pois. Eikä ainoastaan sen, mitä oli antanut, mutta samalla myöskin kaikki, minkä hän itse oli omakseen hankkinut: tiedot, taidot ja kyvyt.
Hän joi mollansa ja pelasi huonosti. Suutuksissaan laittoi hän toisen lasin totia ja sen väkevämpää kuin tavallisesti. Mutta siitä hänen päänsä kävi yhä raskaammaksi. Kortit alkoivat häntä vaivata niin, että hänen viimein täytyi nousta ja syyttäen pahoinvointia lähteä kesken pois.
Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä. Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi.
Kotona oli vieraita vielä. Ikkunoista loisti tuli ja salista kuului soittoa ja naurua ja puheen hälinää.