YSTÄVYKSET.
Sanni oli Siirin paras ystävä ja samoin Siiri Sannin. He olivat istuneet rinnan koulussa, yhdessä lukeneet aineitaan, yhdessä selvitelleet järkeään, yhdessä kääntäneet, kirjoitelleet, neuloneet, tuumineet. Ja yhteiset huolet heillä oli aina ollut ja yhteiset ilot. jos toinen joutui pulaan, niin heti toinen auttoi, eikä ollut koskaan heidän kekseliäisyytensä niin suuri, kuin milloin sitä ystävän hyväksi tuli käyttää.
Onneton se ihminen, joka uskalsi toista loukata, sillä hän oli toisesta silloin pääsemättömissä. Sai vainen kuulla, kuinka kurja hän oli, kuinka inhottava ja halpa. Ja niin suurella vakuutuksella se lausuttiin, niin jalolla harmilla, että täytyi hänen lopulta itsensäkin ruveta sitä uskomaan. Eikä auttanut muu kuin pyytää nöyrästi anteeksi ja luvata pyhästi, ettei vastedes enää milloinkaan semmoista tekisi.
Tunnilla olivat kuiskaamiset kiven kovaan kielletyt, mutta Sanni ja Siiri, kas, nepä eivät kumpikaan kiellosta välittäneet, ei niin hiventä. Ellei toinen osannut vastata, silloin kohta toisella käsi suun eteen, pää hiukan alemmaksi ja empimättä tietoja nyt hiljaa suhahteli niin pitkälle kuin niitä mahdollisesti vaan itsellä riitti. Opettajat koettivat estää, mutta turhaa vallan. Yhtä jos olisivat kieltäneet aurinkoa paistamasta, kuuta kumottamasta tai tähtiä tuikkimasta. Ja vihdoin heidän täytyi heretä siitä pois, etteivät opettaja-arvoaan tykkänään menettäisi. Sittemmin Sanni ja Siiri saivat vapaasti kuiskailla toisilleen, kun vaan välttivät, ettei se tapahtunut kovin huomiota herättävällä tavalla.
Kaikki ajatuksensa, kaikki hienoimmat ja hetkellisimmät tunteen vivahdukset he toisilleen kertoivat. Ei niin salaista tai pientä sopukkaa sydämmeen syntynyt, ettei pyhä velvollisuus pakoittanut sitä heti kohta toiselle julkaisemaan. Ja silloinpa ne vasta itsellekin oikein selville tulivat.
He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. Kipeästi koski, jos yksikään säie sattumalta vikaantui, mutta kaikki kun olisivat katkenneet, niin sydän varmaan olisi kuiviin vuotanut. Ja kuolema olisi seurannut sitten, tai pahempi kuin kuolema: iloton, toivoton, raukea elämä.
Siiri ei tullut toimeen ilman Sannia, Sanni ei tullut toimeen ilman Siiriä. Koko maailman he olisivat voineet hyljätä, mutta toisiaan ei. Jos toinen sattumalta joutui johonkin tilaisuuteen, missä ei toinen ollut, tuntui edellisestä kuin olisi parempi osa hänestä itsestään jäänyt pois. Eikä silloin ilo ilolta maistunut, eikä huvi hauskuutta antanut.
He olivat jo tosin koulunsa lopettaneet, mutta joka päivä heidän täytyi kuitenkin toisiaan tavata; se oli yhtä välttämätöntä kuin leipä ja lämmin. Erillään he oikeastaan eivät koskaan olleetkaan, sillä ajatukset, tunteet, koko mieli oli alinomaa toisen luona.
Sanni oli Siirin ilo, toivo, elämä; ja samoin Siiri Sannin; ei heitä mikään maailmassa voisi toisistaan eroittaa. Ei vielä haudan tuollakaan puolen, sillä heidän ystävyytensä kestäisi kauvas äärettömään ijankaikkisuuteen asti.
Niin he olivat monta kertaa tuumailleet, ja samaan päätökseen tulivat taaskin, istuessaan käsi kädessä erään syyspäivän iltahämäränä Sannin kammarissa.