No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo, seis hevonen! Pidäs ohjaksista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän löylyttämään.
—Oletkos hulluna, Matti?
Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo aidan toisella puolen ja juoksi kädet suorina ylös mäelle, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten välillä. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkillään ruhtoa oikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit unhottivat hetkeksi riitansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten tappelua katsonut, sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia päähän, niin että veri turskahti esiin; eräs toinen taas hakkasi häntä selkään paksulla seipäällä.
—»Maltas, kun ma saan selkäni seinään, sanoi Manu vainaa», änkytti
Matti, mutta se kun ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.
—Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti kuitenkin samalla hätään ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen. Pian oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä kumminkin siinä toimessaan saada syvän puukon haavan kupeesensa.
—Ei siitä mies kuole, lohdutti häntä Matti, kun taas rauhassa ajoivat eteenpäin. Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavoistani. Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!
—Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit heistä erillään pysynyt.
—»Höm, kyllähän se niin on, on kai», sanoi Toivola akalleen, mutta minkäs sille taitaa kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua ollut, mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pullo ja mun hyvä viinani meni maahan. »Se on luut nuu!» sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.
—Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!
—Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä kaupungissa ollaan.