Voi kuinka se Siiriä harmitti. Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. Tuo sininen puku somin maailmassa. Ja kukkanen rinnassa, nauhasolmuke, joka piti kiharoita kiinni, kaikki sievän sievää. Mutta totta sekin: ei niin rumaa esinettä ollut, ettei se Sannilla kauniiksi muuttunut. Hänessä oli tenhovoima, joka loi kajastuksen ympärilleen.
Ei ollut kukaan mitään Sannin rinnalla. Kaikki muut tytöt typeriä, kömpelöitä ja rumia. Kumma, että yksikään herra saattoi vähääkään ottaa heitä huomioon Sannin läsnäollessa. Pakosta se arvaten tapahtui, kun eivät mitenkään voineet kaikki yhtaikaa häntä lähestyä.
Mutta kuinka hänen silmänsä nyt loistivat, ja kuinka hänen poskensa hehkuivat! Mistä maailmassa he puhelivatkaan, kun hän noin saattoi innostua?
Eikä hänen katseensa ainoatakaan kertaa kääntynyt Siiriin päin. Ei koko pitkänä iltana.
Sattumalta hän erään valssin jälkeen joutui siihen lähelle.
—Kas, Siiri, tässähän sinä olet.
Katkera piirre ilmestyi Siirin huulille.
—Onko sinulla ollut hauska? Minä puolestani huvittelen oikein sydämmen pohjasta.
—Sen kyllä huomaa.
—Mutta sinä, Siiri? Yhäkö sinä olet pahalla tuulella?