Ei kannattanut ajatella mitään, eikä tuntea mitään. Muistot olivat lakastuneita kukkaisia, toivot kuolivat ennen syntymistään. Turhuutta koko elämä!
Hän koetti saada itselleen selville, mitä Sannin katse oikeastaan ilmaisi, silloin vastaan tullessa. Sillä hän sen kuitenkin näki, vaikka toisaanne silmäänsä jännitti. Epäilevää kummastusta, niin hän ensin arveli. Mutta tarkemmin mietittyään hän päätti sen osoittaneen vaan kylmää välinpitämättömyyttä. Ja siihen päätökseen hän jäi.
Kylmää välinpitämättömyyttä! Niin, tietysti, mitäpä siinä olisi muuta voinut ollakaan?
Ellei vihaa ja ylenkatsetta?
Sannin valokuvaa hän koetti katsella. Mutta se täytyi samassa panna pois jälleen, sillä sydäntä niin kirveli, poltti ja pakahdutti. Laatikkoonsa hän sen pani kätköön, syvälle kaikkien muistojen alle.
Kipeästi silloinkin vihlaisi, kun joku Sannin nimeä mainitsi. Hän käänsi kasvonsa pois, ettei kenkään näkisi, kuinka ne muuttuivat, eikä hän olisi voinut puheesen ryhtyä, vaikka siihen paikkaan olisi kuollut.
Useita viikkoja oli mennyt, kun huhu toi Siirille sen uutisen, että Sanni ja Körner olivat kihloissa. Veri kuohahti taas, viha valtasi mielen vielä kerran.
Körnerin tähden hän siis kumminkin oli heitetty syrjään.
Siis kumminkin…!
No niin, miksi loukkaantua siitä näin? Olikohan tietämättänsä vielä epäillyt ja toivonut erehtyneensä? Harhaluuloista oli niin vaikea luopua.